20 Joachim Blatte saivartelee

Mistäs minun pitikään kertomani… Tosiaan! Siitä mikä lääkäri Rothmaierin pidoissa oli niin tuomittavaa, siitä niin vielä. On kerran niin, että vuosi toisensa perästä ovat torilla järjestetty pidot yltyneet aina vain riehakkaammiksi. Hauskanpidosta ovat vastanneet kaupunkilaiset, muista menoista lääkäri yksin. Omasta pussistaan kaikki, omasta saavistaan kaatanut, ja saanut aikaiseksi jouluisan ehtoollisen, jonka laatu ja määrällinen ylenpalttius on vastannut minkä tahansa korkea-arvoisen herrasväen jouluateriaa – ja jopa minä vähättelen pitojen antimia. Sillä niin on lääkäri valmistanut ja viimeistellyt joulukuun ankeuteen sellaiset bakkanaalit kaikelle kansalle tulla, ettei siinä ole ollut yhdelläkään Jumalan luomista pienimmistä mitään moitittavaa, ei muuten muillakaan, jos saan sanoa aivan rehellisimmän, yksityisen mielipiteeni, koska kernaasti lääkärin pitoihin olisi voinut kutsua ruokalajien runsauden ja maukkauden sekä loistokkaan asettelun puolesta kenet tahansa kruunupään, ei siitä ollut kyse, taikka valtakunnan kaakkoisimman kuvernöörin taikka ahnaimman apotin, puhumattakaan Heidelbergin peruukkipäistä. Näin olisi aivan hyvin voinut tehdä ja mielestäni olisi myös pitänyt, mutta eipä vainen tällainen juolahtanut lääkärin mieleen, ei hän tahtonut pitoihinsa hallitsijoita, ei professoreita, ei papistoa eikä virkakansaa, ei edes naapureitaan saati raatia, ei vaikka nämä, sekä lääkärin naapurusto että kaupunginraati, ovat kaupunkimme selkäranka ja hyvinvoinnin sekä lähde että tae, vuodesta toiseen, joskus paremmin, joskus vähäisimmin saavutuksin, mutta aina yhtä ansiokkaasti yrittäen, hattu pois heidän edessään.

Lääkäri on niin omansa. Niinpä kuuluu asiaan, ikään kuin sairaskertomuksen luonteeseen, että lääkäri rakensi pidot laitapuolen väelle, vähäosaisille, syntymästään saakka halvaantuneille ja hengenlahjansa hukanneille. Raamatun hengessä, aivan, miksei niin voi sanoa, lääkäri ei ehkä tätä termiä käyttäisi. Vielä pitää lisätä, että erityisesti hän tarjosi ruokansa niille ennen niin terveille, ettenkö sanoisi suorastaan animaalisen raavaille ja karskeille Hengeleinin miehille, jotka aamulla metsään lähtiessään palasivat illalla takaisin verissäpäin, ilman raajaansa, ilman kättä taikka jalkaa, ilman työtä. Lääkärin kutsuvieraat olivat juuri näitä. Virattomia perheenpäitä joista joutilaisuuden kirous tulisi imemään viimeisetkin mehut. Heidän seuranaan, näiden miespolojen, nähtiin myös naisia, koko naiseuden kirjo neitsytpuolisoista hampaattomiin akkoihin, kaikki olivat paikalla, yksinäiset juopot ja kymmenpäisen katraan mukanaan tuonut jalattoman kirvesmiehen nuori vaimo. Lapset minun on mainittava vielä erikseen ja heidän kaitsijansa, maaliskuun laihan kuun alla synnyttäneet nuoret tytöt, haudan partaalta äidin rooliin pakotetut laihat kuvatukset nyt vieläkin laihempina, omien lapsien syöminä, lapset mukana, paljon lapsia, sylivauvoista polvenkorkuisiin ja siitä ylemmäksi sormenmitta kerrallaan ja aina ylemmäksi entisiin rakastettuihini saakka.

Olkoon siis selvää, että moni pää seurasi keskustorilla sijaitsevan pramean talonsa ikkunasta torin menoa pitojen aikaan ja paheksui, ja syvästi. Tällöin, jo pelkästään omanarvontuntoonsa ja arvokkuuteensa vedoten, tämä katselija jätti astumatta tuona iltana, kun pitopöytiä tyhjennettiin kuin myös sitä seuraavana kahtena perkeleellisenä vuorokautena jolloin juominen kaupungilla vasta alkoi jalallaankaan ulos talostaan. Mikäli mahdollista olivat nämä arkajalat karanneet kaupungista hyvissä ajoin kokonaan, menneet ties minne, sukulaisiin Meinziin tai aina Veikselille. Jos tämänlaatuista pakomahdollisuutta ei ollut, jollei Hengeleinin arvoasukkailta löytynyt vieraanvaraisia ystäviä kaupunkimme ulkopuolelta, jotta nämä olisivat päässeet toisten hoteisiin muutamaksi päiväksi täten välttyäkseen ottamasta omin silmin vastaan lääkärin tarjoamaa makaaberia joulunäytelmää, jäi heidän kyseenalaiseksi ajankulukseen lukittautua neljän seinän sisälle, sulkea uutimet ja jäädä pimeään.

On taas joulukuu ja se aika, kun olemme lähenemässä ensimmäisen adventin päätöstä. On torstai ja kellareissa pohditaan monella äänellä ja toinen ääni kolmannen ylle kohoten niin, etteivät kellarin holvikaaret kaikkia ääniä enää mahdu sullomaan toistensa lomaan. Sen verran pääsee holvien alta purkautumaan äänekkäitä tunteita myös minun korvilleni, että kuulen, tai pelkkään ihmistuntemukseeni nojaten aavistan ja arvaan, että siellä pohditaan pitäisikö keisari pysäyttää kesken matkan ja käännyttää muualle ja jos niin, niin kuka sen tekisi, kuka haluaa menettää päänsä sitä temppua kokeillessaan. Myös pohditaan, heti perään, olisiko sittenkin helpompi pysäyttää lääkäri, ja milloin, mihin ajankohtaan jos niin, sillä eihän tiedetty milloin Bonaparte tulee, missä hän kulloinkin vierailee ja liikkuu, tuuri jos kävisi hän ilmestyisi kaupunkiin heti huomenna ja koko ongelma olisi pyyhkäisty päiväjärjestyksestä. Myös sillä tavoin olisi pyyhkäisty, jos joku marssisi lääkärin ovelle ja pyytäisi häntä unohtamaan pitonsa tältä vuodelta, maksaisi siitä esimerkiksi jonkinlaisen luopumispalkkion, onhan näistä nyt kuultu. Olisivat pidot löytäneet paikkansa myös tammikuussa. Joskus loppiaisen jälkeen. Tai myöhemmin kevättalvella, kun varastot alkavat tyhjetä myös kauppiailla. Se olisi paras aika. Kun lainat erääntyvät ja raha tekee tiukkaa ja tiet ovat siinä kunnossa, ettei täydennyksiä saavu mistään, ei myöskään vieraita, ei ainakaan keisareita.

Kaikkien puheitten jälkeen: ei kukaan lähde kolkuttamaan lääkärin ovea niissä merkeissä, sen tähden, että Hengeleinin joulu peruttaisiin. Ei kukaan olisi uskaltanut sanoa mitään vaikka sanat olisi laitettu eteen puhtaaksikirjoitettuna. Ei kannattanut, kaikki sen tiesivät, lääkärin viimeaikaisessa käytöksessä ei mikään ollut viitannut luonteen pehmenemiseen taikka järkevään joustamiseen, päinvastoin, miehen tila oli käynyt mikäli mahdollista aina vain jyrkemmäksi, huhuiltiin että hän kulki ase kädessä kadulla, huhuttiin muutakin, naistenmetsästyksestä ja yöllisistä riiteistä täydenkuun aikaan, huhuttiin vain, ääneen ei puhuttu mitään.

19 Toinen varoitus

Minun pitäisi olla antamatta anteeksi itselleni, että menin hämmentämään Marjorien hengeltään täydellistä elämää näyttämällä hänelle sen puolen maailmasta, jossa kaikki ei ole kohdallaan. Tietämättömyys ei ole aina pahasta. Liika tieto rikkoo hiljaisen sielun ja tekee siitä mieleltään epäpuhtaan ruumiin varjon. Minä tein sen. Marjorie oli hauras. Kun hänen kuorensa mursi, päästi irti puhtaana lepattavan perhosen, joka palasi koteloonsa tuhkaa siivissään. Marjorien tapauksessa on vain tyhmää puhua siivistä.

Kun olin hyvästelemässä hänet, hän oli aidansäleiden takana, omaksi turvakseen rakennettujen kaltereitten ja lemmikkilelujensa ympäröimänä, tuettuna sänkynsä nurkkaan vöillä ja tyynyillä. Istuin hänen äärellään, kumarassa korkeaselkäisellä tuolilla, jolla ei lisäkseni ole istunut kukaan muu kuin pappi. Sepitin tarinoita, satuja, loruja ja historioita. Sinä kertana, viimeisenä, kun olin aivan tyhjä ja vain jäähyväissanoja vailla, hän pyysi minua poimimaan sängystään mieleiseni lahjan, kuin olisi arvannut aikeeni, sen etten kenties aio enää palata. Minä kieltäydyin, en halunnut ottaa häneltä mitään. Marjorie ei ottanut estelyjäni kuuleviin korviinsa. Hän nojasi eteenpäin, niin että rintansa painui vöitten varaan ja käänsi päänsä vasten sänkyä aitaavia rimoja, ettei olisi kaatunut kasvoilleen. Hänen kaulansa taipui kaarelle ja pitkä kieli työntyi ulos huulten välistä ja hän poimi pieniin hampaisiinsa peukalonmittaisen porsliinikoiran. Hän roikotti sitä suustaan ja heilutti minua kohti, toi mieleen sorsaa kantavan noutajan, muistutti koiraa joka tarjosi riistaa isännälleen, tai kulkukoiran joka antaa ruokkijalleen takaisin puhkikalutun luun. Ei irtoa enää mitään. Ne koirat tiedetään. Kyllästymiseen saakka niiden pitää järsiä luuta kunnes tarjoavat sen meille takaisin leluksi.

Marjorie vääntäytyi takaisin istualleen, työnsi leukansa sängynlaidan yli ja pudotti porsliinikoiran syliini. Se oli varmasti joskus ollut nätti pikkukoriste, vaalea ja hieno kuin Balaton-järven kalkkikivi. Nyt ei ollut joskus. Koira oli likainen, siitä oli lohjennut palasia, sen kaulassa oleva punainen rusetti oli rispaantunut ja kuivuneen syljen kovettama, sen hiuksista tehty häntä oli kuin maalipurkkiin unohtunut sivellin ja koiran silmissä olevat sinertävät lasinpalat olivat himmentyneet. Toisen silmän yli kulki juova, jos siitä painaisi, silmä halkeaisi. Niin erään kerran sitten painoin.

Porsliinikoiralla oli nimi, Marjorien antama, se oli Mata, konkistadoreja vastaan taistelleen intiaanin mukaan, ja se oli ulkonäöstään ja iästään huolimatta arvokas lahja, hän antoi sen minulle sydän verta vuotaen, ja hymyili ilmeelleni. Laskeuduin polvilleni hänen ääreensä, työnsin naamani puurimojen väliin ja kosketin ajamattomalla leuallani hänen poskeaan, antakaa kun kerron tämän uudestaan. Laskeuduin polvilleni korkeaselkäiseltä tuolilta, jolla ei kukaan muu koskaan istunut kuin pappi tai lääkäri, ja olin suutelemassa häntä, kun polveeni pureutui ruosteinen naula. Se oli asettunut arabialaisen maton ornamenttien lomaan huomaamattomasti, se muistutti samanlaista ruosteenruskeaa ruusuketta kuin matossa oli, ehkä jokainen niistä oli naula. Parahdin kuin sarana. Ryömin ulos Marjorien huoneesta polvi verta valuen, kompuroin raput alas, pääsin ulos, viimein sain pysäytettyä vapaat vuokrarattaat. Komensin ne pysähtymään, kun verentulo oli tyrehtynyt.

18 Marjorie

Kun olin niin pieni ettei minusta paljon edes näkynyt, haaveilin ajasta jolloin kulkisin omilla raajoillani pitkin kyläteitä, juoksisin mäenharjanteille ja kiipeäisin ylämaille, menisin hiihtämään, viuhuisin luistimilla tuulen vietävänä ja kiitäisin kelkalla alas ja taas uudestaan, uudestaan sama reitti joka päivä aina uudestaan kunnes väsyisin ja purjehtisin Amerikkaan.

Tein samaa retkeä monta kertaa viikossa, vuodenajoista viis, reitti oli aina vaikeampi ja siinä oli mukana kerta kerran jälkeen aina enemmän seikkailuja. Takerruin jalkoineni louhikkoon, jäädytin käteni jäätiköllä, kotka nappasi minut, ratsastin karhulla ja päädyin maurien haareminaiseksi. Ennen kotiinpaluuta tein saman matkan vielä uudestaan ja varmuuden vuoksi, muistojeni lujittamiseksi, vielä kerran ennen iltapalaa. Kunnes nukahdin.

Minä tiedän kävelemisestä yhtä paljon kuin puu tai käärme. Julius vei minut ulos. Meillä oli oma kuski, umpivaunu ja kauniin harmaa valjakko, meillä oli eväät ja minulla oli harteilla huopa, jolta vesi valui kuin hanhesta. Vaunuissa heiluminen rasittaa selkääni, olen köytetty paikalleni, en edes näe ulos kunnolla, silti en valittanut koskaan. Kerran jatkoimme matkaa pidemmälle kuin tavallisesti, niin kauas että kiersimme järven, niin pitkälle kun pääsi, niin kauas kun hevoset halusivat ja lähemmäs vesirajaa. Julius nosti minut käsivarsilleen kuin höyhensäkin ja kantoi rantatöyräälle. Hän riisui minut, tapoja noudattaen, silmät kiinni kuin palvelustyttö, nyöri ja nappi kerrallaan niin etten pelästy eikä tule kylmä eikä vuokrakuski näe mitään. Julius laski minut veteen kuin lapsen, kuunsilta osui hänen värähteleviin lihaksiinsa hänen kannatellessaan minua vedessä, hän hikoili ja tärisi ruumiinponnistuksesta, minä nauroin kylmästä ja ilosta. Hän oli täysissä pukeissa. Vain kenkänsä riisuneena ja lahkeensa käärineenä hän heilutti minua pitkin veden pintaa, viuuuh, etäämmälle kohti ulappaa, ja huiiih, takaisin turvalliseen syliinsä. Eikä kastunut itse lainkaan. Juliuksella oli muhkuraiset polvet ja epämuodostunut varvasväli. Sellaiset asiat, minuun kuulumattomat, olen huomannut laittavani merkille aivan huomaamattani, siitä on tullut tapa, olen varmaankin kateellinen.

Viimein tuli aika lähteä, oli jo pimeää. Julius laski minut rantaheinikkoon, hankasi ja puunasi ja kiillotti ja näytti ruovikossa piilottelevan kerttusen pesän. Vuokrakuski hörisi pukilla samaan tapaan kuin harmaalaikkuiset hevosensa, miehen piipusta lähtevä savu kutitti sieraimia, hevoset heiluttelivat häntäjouhiaan ja kerttunen keikkui pesällään ja heinä kahisi illan mukana, kuu siirtyi puitten taakse ja järvi muuttui koboltinsiniseksi. Järven toisella puolella valkoinen kaupunki. Katselin sitä tarkkaan ja monelta kantilta, vedenpinnan mustaa hohtavan pintaa pitkin ja kuun lumoissa. Ihastelin kaupungin ryhdikkyyttä, sen selkeyttä ja hiljaisuutta, ikkunoissa loistavia valoja jotka heijastuivat järven pinnasta, kuvittelin keitä siellä asui, valkoisia, ryhdikkäitä, tyyniä ihmisiä. Katselin sitä Juliuksen sylissä niin kauan, ettei jäänyt epäselväksi miten valkoinen ja hiljainen kaupunki oli. En uskonut sen olevan Geneve, en uskonut Juliusta. Sanoin meidän olevan Amerikan rannalla, perillä. Enää pitäisi uida vain lyhyt matka ja voimme jäädä loppuiäksi, vuokrakuskin ja hevoset me otamme tietysti mukaan.

Sieltä hän tuleekin, riiputtaen sormiensa välissä märkää myttyä, pitelee kuin tuluskukkaroa, se on oravanpoikanen, harmaa ja sievä, selästä tuli ulos puutikku. Julius poimi oravan hevosmiehen sormien välistä ja painoi sen poskeaan vasten, tunnen sen hengityksen ihollani, hän sanoi, se pelkää kuolemaa, sen sydän hakkaa, se on kauhuissaan joutuessaan vasten minua, ajamatonta miestä, ei se tiedä maailmasta mitään, ei se tiedä edes puutikusta, jonka oli saanut ruumiinsa läpi.

Me pysyttelimme pitkän aikaa niin. Minä kivellä pyyhkeen sisässä, Julius kyykyssä orava kädellään, ajuri seisaallaan meidän takanamme ja hevoset meidän kaikkien takana viskellen levottomina pitkiä kaulojaan puolelta toiselle. Ne katselivat tummin silmin pilviverhon taakse jäänyttä kuuta ja pärisivät.

17 Joachim Blatte sillalla

Kohta neljätoista vuotta lääkäri Rothmaier on saanut huseerata tässä kaupungissa oman päänsä mukaan ja melkein yhtä pitkän ajan ovat kaupunkilaiset häntä sietäneet. On annettu anteeksi hänen itävaltalaisuutensa ja katolilaisuutensa, vieras murteensa ja vaatepartensa, hänet on luettu yhdeksi meistä, yhdeksi parhaista, kunnes kunnes.

Vielä vähän aikaa sitten kukaan ei olisi uskaltanut sanoa poikkipuolista sanaa lääkäriä vastaan. Eivät syntyperäiset Hengeleinin asukkaat, eivät muualta muuttaneet, eivät juutalaiset rahanlainaajat eivätkä pommerilaiset sahurit, eivät lutterilaiset kirkonmiehet eivätkä kaupungin vähäpätöiset aateliset. Lääkärin köyhiä kohtaan tuntemansa armo, oli hänen miekkansa ja piikki rikkaiden pulleassa lihassa ja sen piikin annettiin olla, koska Raamattu teroitti meitä ja heitä olemaan niitä vastaan rikkomatta jotka meitä ja heitä vastaan ovat rikkoneet ja yksin Jumala osaa ottaa selkoa, mikä tekee meistä taikka lääkäreistä marttyyreitä ja mikä lääkärissä oli Jeesuksen kaltaista mikä langenneen enkelin.

Lääkäriä kohtaan tunnettu antipatia olisi saattanut päätyä lopulliseen välienselvittelyyn jo paljon aikaisemmin, jos vain edellä mainituista kaupunkilaisista olisi löytynyt rohkeutta erottaa hänet ja karkottaa hänet ja korvata paremmalla, mutta kun edellä mainitut kaupunkilaiset ovat saamattomia kuin etanat, jollei ole kyse rahasta, on meidän pitänyt odottaa tähän saakka, tämän vuoden joulukuuhun, jolloin lääkärin toiminnalle tullaan panemaan päätepiste.

On tullut aika kertoa lääkärin pahin erhe – niiden mielestä jotka kaupungista ovat vastuussa – hänen kertakaikkinen kamelin selän katkaissut syntinsä:

Viitenä edellisenä vuotena aina joulukuun toisen adventtisunnuntain alla on lääkäri pystyttänyt torille pitopöydän. Viitenä edellisenä vuonna säännöllisesti kuin kello. Aina silloin kaupungissa on eletty pöyristyttävän herkullisia, rasvaisia sekä hekumallisia hetkiä. Näistä jumalattomista ja pahimmillaan useita päivä kestäneistä bakkanaaleista ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa, jos kaupungin kaikkein köyhimmiltä kysytään. He ovat saaneet silloin mahansa täyteen. Lisättäköön, että ihminen ei elä pelkästä ruuasta, sillä on todettu että säädetyn kuukausimäärän, tarkalleen sanottuna yhdeksän kuukauden, kuluttua eräät naisenpuolet ovat saaneet mahastaan ulos uusia köyhiä hengeleiniläisiä, joskus näitä joulun lapsia on syntynyt myös toria ympäröiviin taloihin, mutta näistä lapsista ei puhuta, he ovat hävinneet. Se siitä hyvästä sanomisesta. Mässäilyyn ja juopotteluun väsynyt kaupunginraati on saanut mittansa tiimalasissa täyteen. Lääkärin pidot ovat johtaneet saastaisiin orgioihin, joiden tuotokset ovat tukkineet kaupungin viemärit. Näistä juhlista ja juhlijoista ja niiden jätteistä koostuvat ainekset ovat pakottaneet torilla asuvat ihmiset sulkeutumaan neljän seinän sisälle tai jopa pakenemaan maalle niinkin myöhään kuin talvella, pelkästään hajun tähden. Nykyisin vain ei maalle paeta, sillä Napoleonin käymä sota on tehnyt maaseudun levottomaksi, ei edes kesän kuumimpaan aikaan, sillä – ja tämäkin on osa sotien mukanaan tuomia ikäviä ilmiöitä – jos kaikkein kalleimmat torinvarren talot on viimeisinä levottomina aikoina jätetty tyhjilleen, on niihin melkein aina tunkeuduttu, ne on ryövätty ja häpäisty, ei tällaista tapahtunut ennen.

Minä olen tässä, toisen adventtisunnuntain aaton lähestyessä, ja olen kertomassa mikä kaupunginraadin vaa'ankielen on kallistanut tekojen äärelle. Vasta kuudentena vuotena he ovat todenneet kuin yhdestä suusta: ”Tämän on loputtava”. Miksi? Siksi että lääkärin pidot ovat osumassa yksiin niiden päivämäärien kanssa, jolloin keisari Napoleonin odotetaan ratsastavan läpi Reininliiton helmen, meidän nuoren kaupunkimme, kun hän paluumatkalla Berliinistä kotiinsa Pariisiin matkaa takaisin kauniin Josefinensa luo ja rauha palaa Eurooppaan. Se päivä tulee olemaan suuri meille, ehkä kaikkein suurin historiassamme. Se päivä tulisi olemaan kauhea, jos lääkärin joulupidot osuisivat torille samaan aikaan.

Tietenkin lääkärille on ehdotettu jotain muuta ajankohtaa pidoilleen, uutta vuotta esimerkiksi tai keskikesää, tai elonkorjuun aikaa jolloin kaikkien asianosaisten mielestä olisi soveliainta koristaa tori uuden sadon tuotteilla. Lääkäri ei ole kuunnellut, ei aiempina vuosina, ei kuluvana vuonna, tai kuunteli sittenkin. Erään raadin jäsenen kertoman mukaan lääkäri oli ollut silminnähden innoissaan mahdollisuudesta päästä tarjoamaan Napoleon Bonapartelle kanankoipea. Niin meistä moni olisi ollut, myönnetään, mutta ei siten kuin lääkäri, ei siten, ei sitä tarjoilla siten kuin luuta kerjäläiselle. Aivan kuin meidän kaupunkilaisten nöyrät ajatukset arvaten, lääkäri oli tehnyt selväksi, ettei voi suostua muuttamaan pitopäivän ajankohtaa suuntaan eikä toiseen, koska mihinkään muuhun vuodenaikaan hänellä ei ole niin ylenpalttisesti rakkaiden asiakkaittensa lahjoittamia tykötarpeita jäljellä. Tässä hän oli aivan oikeassa samoin kuin tähdentäessään, että kaupunginraadin oli turha odottaa armon keisaria saapumaan Hengeleiniin juuri tiettynä määrättynä päivänä tai edes tiettynä viikkona, kun kerran pohjoinen ja itäinen osa Eurooppaa olivat siinä tilassa kuin olivat, eivät ollenkaan vakassa, ja niin täynnä juonittelijoita ja murhaajia, ettei Hänen menemisistään millään voitu jakaa yleistä aikataulua. Ei ainakaan meidän toivorikkaalle kaupungillemme. Totta, ei voi muuta sanoa.

Arvatkaa miksi seison tässä sillalla ja puhun teille, arvon haikarat tai haukat. Arvatkaapa vain miksi lähettejä ja kuriireja ratsastaa pitkin maaseutua urkkimassa keisarin sotajoukkojen liikkeitä ja miksi kaupunginraati istuu Fritzin kellarissa täydessä valmiudessa. Se istuu siellä suunnittelemassa keisarille parasta reittiä kulkea nuoren kaupunkimme läpi, ohi torin, ei, ei se tule kuuloonkaan! Muuta meillä ei ole kuin tori.

On minun vahtivuoroni, siksi tärisen tässä, seuranani kaksi lintua. Itse keisari lienee tällä hetkellä jossain Berliinin ja Pariisin välillä. Aivan samoin kuin Hengelein, tosin me emme liiku. Me odotamme josko hän poikkeaa matkallaan meille, ja jos poikkeaa, vastaa kaupunginraati kunniallaan siitä, että Hengelein on tuona päivänä parhaimpiinsa pukeutunut. Sen päivän minäkin haluaisin nähdä ja siksi seison tässä odottaen sitä mikä tulee olemaan.

16 Zürich, 1775

Olkaa varovaisia kun lausutte nimeni. Sitä ei sovi sorauttaa kuten ranskalainen tekee eikä sanoa saksalaisittain niin, että kuulostan lehmänkikkareelta, minä olen sveitsiläinen. En kerro perheeni nimeä vanhempieni vanhempien ja heidän lastensa ollessa liian maineikkaita ja tunnollisia tässä kantonissa, joka ei ole suuri eikä pieni, lisäksi he ovat pitäneet hyvää huolta minusta ja haluan että he pitävät edelleen. Sen tähden kerron vain etunimeni, se on Marjorie.

Kuinka joku voisi etukäteen tietää mikä hänelle on parasta?

Julius luki minulle Amerikasta, sen uudisraivaajista, rautateistä, kuumista lähteistä ja suurista kaupungeista. Hänen vakaalla äänellä lukemat kertomukset tekivät minut uneliaaksi, ja samaan aikaan surulliseksi, sillä Amerikka minun kohdallani tulisi jäämään pelkästään hänen kertomustensa varaan. Mitään mahdollisuuksia minulla ei ole päästä tästä kantonista kauemmaksi, hulluutta kaikki unelmat. Minulle riitti, että Julius väritti kuvitelmani, teki ne eläviksi ja tosiksi, voi kun saisin kuulla häntä vielä kerran, voi kuinka rakastin hänen ääntään. Jos sellainen tunne sallitaan kaltaiselleni. Julius tuli Wienistä. Joskus olisin halunnut hänen kertovan erinomaisilla kertojanlahjoillaan maasta, jossa hän oli kasvanut ja maista joissa oli käynyt, vain varmistaakseni hänen avullaan tosiksi tai saduiksi ne huhut, joita alakerrasta olin kuullut, niin turha luulla, semmoinen ei Juliusta huvittanut. Hän luki mieluummin kertomuksia maista, joissa ei ollut edes itse käynyt. Todellisesta elämästä hän halusi minun pysyvän tietämättömänä, niin oli turvallisempaa, hän sanoi, ja onnellisempaa.

En usko, Julius, tahtoisin silti niiata nöyrimmät kiitokset, mikäli se onnistuisi. Sinä olit ainoa, jolla koskaan riitti rohkeutta viettää aikaa kanssani, olit ainoa joka uskalsi katsoa minua silmiin ja aina pohjaan saakka. Sinä olit viimeinen, joka silitti tukkaani ja omasta tahdostaan tarttui hiusharjaan. Kukaan muu ei minua edes halunnut nähdä. Sukuni ei muuta kuin pakosta sietänyt. Heiltä sain paljon etäisyyttä ja unohdusta ja armosta huoneen Zürichin talon ullakolta, josta kukaan ei halunnut minua kantaa alas kuin pakosta vaikken painanut enempää kuin kimpale reikäjuustoa.

Tein virheen, kun menin uskomaan lupauksiisi, Julius. Uskoin sinun palaavan, uskoin että vielä tulisit ja veisit minut niin ylös ettei kukaan ollut koskaan käynyt. Olisimme kiivenneet Jungfraulle, sinä olisit kiivennyt. Olisimme menneet jäätikölle luistelemaan, minä käsivarsillasi, nyytissä, lampaanvuotaan kiedottuna, autuaassa tuulessa.

15 Sveitsissä

Karkasin omille teilleni vuoden seitsemänkymmentäkaksi talveen. Samana vuonna meidän vanha herramme, Itävallan Frederik Kihtinen, lähetti Napoleonille viestejä oikeuden puolesta ja oman käden oikeutta vastaan ja sai tuta, ettei kyllin vanhaa miestä enää oteta todesta väliä miten suuren valtakunnan hallitsija on. Minä en silloin nuorempana ymmärtänyt Itävallan hallitsijaa, en nöyristelyjä, en polvilleen menoa, nyttemmin olen oppinut ymmärtämään paremmin. Mutta niin vain kävi, oli ikä mikä tahansa vuosiluvun ollessa sama, että minäkin peräännyin, karistin Grabenin huorat kantapäiltäni ja siirryin ensin rajan yli Triesteen, sieltä sitten Lombardiaan. En viihtynyt kummassakaan paikassa, en niin iloisten ihmisten joukossa, oma syyni, mitään muuta en ollut odottanutkaan. Tiesin jo silloin lähteneeni sinne pelkkien lapsuuden muistojen lumoissa, turhan perässä. Nähtyäni palan Italiaa tiesin nähneeni kansakunnan alhaisimmillaan, silloin tapasin lyhyesti myös Rafaelin.

Kirjoitin kirjeen Zürichiin ja saatuani vastauksen lähdin sinne. Paneuduin vieraisiin kieliin ja vieraaseen praktiikkaan, opittuani kaiken aloin katsella ympärilleni. Tuttu polte oli alkanut taas tuntua nivusissa. Vanhempieni kunnian tähden niin ei olisi pitänyt käydä. Jos heitä oli uskominen, minun tuli saattaa opintoni päätökseen mitä pikimmiten, se tarkoitti paljon työtä ja vähän yöjuoksuja, piti unohtaa kaikki miksi ihminen on nuori ja hitto soikoon. Loppujen lopuksi on helppoa täyttää perheen toiveet, kun on yksin vieraassa kaupungissa, kun ei ole muita ystäviä kuin kirjat ja kun koko maailma seinän takana on vihollinen. Silloin voi vain lukea, miten muutenkaan sellaisessa paikassa kuin Sveitsissä. Sitten on yöpuoli, meidän varjomme. Uneni ja painajaiseni heittelivät minua villeistä sekavuustiloista masennuksen syvimpään kuiluun ja sieltä ylös ryömittyäni taas laidan yli hulluuden partaalle. Välillä, kristallinkirkkaina mutta mielipuolisuuteen viittaavina euforian hetkinä näin edessäni päivän, jolloin otsalleni painettaisiin tohtorinhattu, tämän näyn pohjasakoilla jaksoin joskus lukea monta päivää kunnes oli alakulon vuoro, sen alhon joka upotti minut sänkyyn päiviksi, muurasi sinne ja liimasi sinne, en tiedä miten selvisin siitä hengissä. Niinä kertoina, ja kertoja ei ollut vain muutamia, unohdin kaiken lukemani, ja siitä kun selvisin ja jatkoin lukemista ja valvomista ihmeellisten kirkkaiden hetkieni aikana saadakseni tavoitettua muut opiskelijat, niin eikö vain seuraavan kulman takana, riennettyäni ostamaan lisää kirjoituspaperia tai kannikan eilistä leipää, vastaan astui tumma varjoni. Mitä useammin tämä tapahtui ja opittuani tietämään tämän kaavan toistuvan samanlaisena kerta kerran jälkeen, muuttuivat huippuhetkeni yhä loisteliaimmiksi ja kirkkaimmiksi, kun taas varjoni muuttui yhä mustemmaksi ja alakulon kuiluni syvemmäksi. Opittuani näin tuntemaan syklini, miehisen kiertoni, henkilökohtaisen tautini, annoin sille periksi, en yrittänyt tapella vastaan, en pakottaa itseäni lukemaan vanhempieni taikka moraalin tähden, annoin periksi. Luin vain ollessani kiihtynyt ja kirjoitin kaiken lukemani muistiin samalla kun luin, minun kirjastoni on kopio kaiken maailman lääketieteestä, omin käsin kopioituna. Lopetin kirjoittamisen aina silloin, kun näin uudestaan unen allani kierivästä naisesta, joka ui vuokrahuoneen patjalla vuosikymmenien takaisten ihmisten hiessä. Nainen kierii kuin kissa hyvän olon kehdossa ja minä hypin hänen päällään kunnes mustanpuhuva verimatto peitti hänet ja minä joko sukelsin, uin tai hukuin hänen kaulaansa ilmestyneeseen verta suihkuavaan reikään. Herätessäni allani ei ollut nainen, herätessäni ympärilläni oli rikki revitty lakana ja seinälle maalattu irvokas, leikattu suu, suden hampaat, lerpattavat huulet, patjan paksu olkikieli ja sen nielusta korahteleva paksu veri, huonolta maistuva, vanha veri, oma vereni, ja se kuivui käsiin, niin etten saanut irti millään. Niinä päivinä en edes yrittänyt, elin raudan hajusta.

Muistan tämän unen paremmin kuin mitään mitä olen lukenut. Muistan pahat uneni joten kuten mutta tämän nimenomaisen muistan kuin katselisin sitä juuri tällä hetkellä. Pystyn muistamaan paljon muitakin asioita menneisyydestäni aivan silmänräpäyksessä näkemättä kuvan kuvaa edessäni. Minä vain muistan, en pääse siitä irti, se on kuin tauti, se on tauti.

14 Studentti Blatte jatkaa

Nykyisinä aikoina, herran vuonna 1806, tämän kalmanhajuisen ajanjakson loppupuolen jumalan kiitos kallistuessa kohti päätöstään, on vapaa ihminen heittäytynyt tieten tahtoen kohtalon huomaan pysyäkseen yhtä samanlaisena, yhtä viattomana ja vastuuttomana kuin lapsena. Nykyisinä aikoina, kun Eurooppaamme kiusaavat epävakaiset ajat kuulostavat lähinnä latteudelta, mutta parempaakaan en keksi, ei kaupungilla ole ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia hankkia uutta lääkäriä, edes yhtä, kun tarvittaisiin monta. Kaikkialla valtakunnassa tähän vuodenaikaan, tämän kirjoituksen tullessa julki, on kaikenmoinen puoskarointi rempallaan. Parhaat miehemme, nuoret ja kyvykkäät kirurgit, synkoopit ja eläinlääkärit ovat kadonneet sotatantereille, ja pelkäänpä että vain harvat sieltä hengissä palaavat. Kuolleista meille ei toisaalta ole mitään hyötyä. Nämä miehistä jaloimmat, tohtorinarvon tai puoskarin nimikkeellä leimatut, ovat aivan jokainen Napoleonia vastassa tai Napoleonin matkassa. Eikä sen retken päätöksestä ole tietoa. Sama tilanne vallitsee kaikkialla, ei vain meillä, joissain kaupungeissa on kärsitty pahempaakin, se on selvää. Meidän ei ole sentään suoranaisesti tarvinnut kärsiä sodasta, niin me olemme kuin tuuliviiri risteysasemalla ohjaamassa sotajoukkoja eri suuntiin. Myös tämä näkökanta tulee ottaa huomioon ja huolella sulattaa. Meidän nuoret miehemme sentään ovat saaneet valita metsän ja varman kuoleman välillä jos ovat tahtoneet, niin tärkeitä ovat puuvaramme Napoleonin laveteille ja paareille.

”Onneksi meillä on sentään hullun lääkärin lisäksi välskäri Adler!” joku huokaisee, ja minä sanon: Mitä vielä, Kopernikus Adler, niin kyvykäs kuin hän on päästämään meidät veneerisistä vaivoista, on epäilyttävämpi hahmo kuin sata lääkäri Rothmaieria yhteensä. Välskäri Adler, niin minulle on kerrottu Fritzin tavernassa, on aikanaan karkotettu Ulmin sotatantereelta ammattitaidollisten epäselvyyksien vuoksi, hän on siis kertakaikkisen todistusvoimaisesti epäpätevä sen lisäksi että on juutalainen. Eikä niin ollen, vaikka mitä puolta kipossa kääntelisi, sopiva kaupunkimme uudeksi lääkäriksi. Mitään kirjallista todistetta, allekirjoitettua asiakirjaa, hänen kelvottomuudestaan Ulmista ei tietenkään ole olemassa, tuskin siinä sekamelskassa ehdittiin mitään kirjoittaa, mutta huhupuheet puhuvat puolestaan. Niitä puheita riittää sopivan tilaisuuden ja kellonlyömän tullen joka kämmenelle. Välskäri Adler ei ole katsonut aiheelliseksi korjata tahi oikaista liikkeellä olevia juttuja, jo sekin puhuu häntä vastaan. Hän on vaiennut ja vaikenee Ulmin tapahtumista kuin hautakivi, hän ei edes yritä puolustautua, ja jo se on tarpeeksi epäilyttävää. Aivan kuin häntä ei edes kiinnostaisi edetä urallaan. Niin välskäri tuntuu olevan tyytyväinen kehnosti palkattuun asemaansa, ja minkäs me sille sitten voimme, emme me halua voida mitään. Olemme vain hiljaa tyytyväisiä, kun joku hoitaa meidät ikkunat kiinni eikä puhua pukahda, kun sattuu sinne mikä on väärään liemeen kastettu.

Kuuntelijani ovat aivan oikeassa. Meidän kaupungissamme on totisesti kaksi perin erilaista ja eriskummallista miestä hoitamassa meitä. Kummatkin tavoillemme vieraita, kumpikin eri uskontoa ja vieraasta maasta tänne tulleet. Ja molempien me annamme rauhassa puuhata märkivien ruumiittemme ja särkevien lihastemme kimpussa kuin antautuisimme vapaaehtoisesti korppien nokittavaksi ja vielä maksamme siitä. Emme paljon mutta kuitenkin.

Miten me tähän kummallisuuteen, näihin kahteen kummajaiseen, olemme oppineet suhtautumaan!

Miten muutoinkaan kuin sopeutumalla, olemmehan baijerilaisia. Niin olemme, tuppisuita, hitaita. Meiltä kestää kaikki ja kaikki me kestämme. En tähän soppaan enää viitsisi lisätä yhtään kalanruotoa lisää, tai kahta, nimittäin kahden harvinaislaatuisen lääkärin joukkoon kahta kätilöämme, mutta lisäänpähän kuitenkin, koska asia tulee ennen pitkää kuitenkin esiin. Sillä niin olen kuullut, että kaupunkimme tämän ammattiryhmän edustajat ovat on aina olleet kuuluja erikoisuudestaan, hyvä etteivät ole saaneet noidanmahtia. Tätä en suinkaan niele, en sentään aivan kaikkea. Hilda ja Hilke, kunnia heille, ja tunnustan että pidän heistä henkilökohtaisista syistä, ovat mitä ovat, mutta tärkeintä on, että he hoitavat kunnolla työmaansa, joka rajoittuu tällä hetkellä melko tarkkaan Hengeleinin köyhälistön pariin missä, kuten Berliinissä ja Krakovassakin, sekä syntyvyys- että  kuolleisuusluvut ovat moninkertaisia verrattuna ylemmän luokan vastaaviin.

Ettei minua syytettäisi yksinaamaisuudesta korostan, että kaikella on puolensa, hyvät ja huonot. Me tarvitsemme kätilöjä, se on heidän hyvä puolensa. Me tarvitsemme välskäri Adleria, jota pilkataan kadulla ääneen, ei siinä mitään, hän on osansa ansainnut, hän suorastaan kerjää sitä. Ainoastaan lääkäri Rothmaier muodostaa poikkeuksen, ja hän tuntuu tietävän sen. Ja tämä nöyryyden puute jos mikä on hänen suurin vikansa niiden kaikkien muiden lisäksi, joista osan olen teille ilmaissut ja suurimmasta osasta osataan oikealla hetkellä visusti vaieta ja avataan kureliivi koko torin nähtäväksi.

Eräät, joiden nimiä en edes kehtaa ajatella, nämä Hengeleinin säädyllisimpiin ja siveimpiin kuuluvat kaupunkilaiset, ovat saaneet kärsiä liikaa lääkärin käsittelyssä. Minä painotan tätä, minuun sattuu jo kun luen tätä puhumattakaan siitä hetkestä, jolloin löysin itsestäni voimaa ajatella tämän ja lisäksi kirjoittaa, se oli pahinta. Sitten, tämän lisäksi, on eräitä muita, te tiedätte henkilöt joista puhun, jotka sairaana pysyvät hiljaa mutta muutoin ovat suuna päänä, nämä toria kiertävien rakennusten asukkaat ja lääkärin naapurit jotka katsovat oikeudekseen kaikkein eniten halveksua lääkärin elämäntyyliä. Minä halveksun heitä, sillä juuri he ovat niitä, jotka ovat taloudellisesti kaikkein riippuvaisimpia lääkärin taidoista. He omistavat työläisten sielut eivätkä ole niistä mistään vastuussa. Heitä ei kiinnosta, onko heidän palveluksessaan oleva, maaorjan tasolle alistettu ruumis, rutiköyhä ja nälkäpalkassa pidetty sielunrepale, työkunnossa vai ei. Mutta itsestään, ihraisesta pulleasta itsestään he ovat kyllä perin juurin huolissaan. Lääkäri Rothmaier auttaa heidät takaisin tyytyväisinä koteihinsa. Ja jollei, näitäkin on, lääkärin naapureilla ole metsää, peltoa tai työvoimaa, on heillä tämän omaisuuden sijaan kauppa tai taverna, joihin he odottavat puunhakkaajien tuovan rahansa. Sehän on selvää, että mitä paremmassa kunnossa nämä rahat tuovat, sitä useammin heidän oletetaan käyvän uudelleen. Nämä kauppiaat, nämä tavernan pitäjät, kuten Fritz, ovat lääkärin itsensä lisäksi eniten huolissaan maanomistajien orjapalkkalaisten työkunnosta, se heidän edukseen sanottakoon. Semminkin että perimmäisenä syynä on heidän oman elinkeinoalansa pysyvyys ja kehittyminen. Tästä on tosin minun ja kamraattini Niklas Grennenin kesken olemassa kahtalaista ilmaa. Niklaksen mielestä nuori ja vastamuuttanut puunhakkaaja tuhlaa aluksi paljon enemmän kuin paikoilleen asettunut, ja lisäksi nuoren ja vastamuuttaneen puunhakkaajan seurassa tavernassa istuu nyt invalidisoitunut entinen puunhakkaaja, jolla ei ole mitään muuta tekemistä kuin juoda. Teoria ei ole aukoton niin kuin näinä aikoina oikein mikään ei enää ole aukotonta.

Vain yksi on varma. Jos lääkärin puolesta joku uskaltaisi sanoa sanasen hän joutuisi hakemaan sanojaan arkaillen ja kauan, sillä hän on tämän kaupungin köyhemmistä köyhin, kurjin ja vammautunein, hän on Hengeleinin orjakansa, jonka riveissä muistellaan aina hyvällä lääkärin laupeudentöitä, kun hän ilman killinginkään korvausta on neulonut umpeen kirveen halkaisemia jalkoja, korjannut polven luita ja irti sahattuja peukaloita. Työttömien puunhakkaajien joukossa tiedetään monia kymmeniä lipollisia tuoretta, lämmintä verta vaatineita tapauksia, jotka olisivat päätyneet vielä verisemmin, mikäli välskäri Adler olisi saanut jatkaa juutalaiselta haiskahtavaa laupeudentyötään eikä lääkäri Rothmaieria olisi kutsuttu paikalle läimimään ensin välskärin tiehensä ja sitten herättämään kuolleista hänet, joka hetki sitten oli jo kuiviin vuotanut. Ilman korvausta. Kuunnelkaa. Ilman korvausta. Vanhat naiset hellojensa äärellä muistavat nämä veriset tarinat vielä pitkään ja kahteen kertaan toistamani loppukaneetin: Ilman korvausta.